Oheistietoa kantateemasta
Kaikenlaisia tapahtumia. Kaikkea en voi enää edes muistaa, mutta aloitetaan siitä, kun kuljin "circulatio" -teokseni rautaisen tien reitillä Helsingistä Pietariin, siis junalla. Oli vuosi 1993. Pietari kiskaisi minut matkaansa, sillä oli minulle kerrottavaa.
Vajaan kahden vuoden ajan tuo suuri tumma vaaleiden öiden kaupunki virtasi vastaani ja minä keräsin talteen sellaista, mikä minua liikutti. Työstin aihemaailmaa, jonka nimesin "meta matkaksi".
Palasin suomeen, ehkä tiennyt, että kaikki oli vasta alussa. Minä tapasin hänet, Grishkan. Kirja avautui, monet kirjat avautuivat ja tuo haamu historian mutkista oli niskassani. Grishka, Grishka... Minä yritin parhaani.
Grishka, kreivi, mesenaatti, kustantaja, säveltäjä syntyi Pietarissa, eli melko lyhyen elämän... ja kuoli pois. Eräs maineikas suku sammui, katosi (?) ja katosi koko Grishkan tarina (?).
Grishka, valtavan omaisuuden perijä, oli kaikenlaisten pyörteiden keskushenkilö ja kaluamisen kohde, erikoinen ja pehmeä ihminen. Hänen ympärilleen muodostui piiri. Hän halusi edistää hankkeita, välittää elämyksiä, palvella ja tukea hankkeita, niinpä hänen luokseen vaellettiin, ja tuo väki oli kirjavaa. Oli vallasväkeä, janoisia, kirjailijoita suurista pieniin, tilattuja tähtiä ja kummajaishahmoja.
Ylellinen loisto ja Grishkaan kohdistuvan pilkan ilmapiiri kutoivat rujon kultakudoksen. Häntä pilkkasivat ne, jotka olivat hänen lähettyvillään ja ne, jotka katselivat tuota kaikkea matkan päästä.
Grishkan terveydentila vaihteli, hänen sairautensa, pyhän Vituksen tanssi, kouristeli häntä, antoi valmiin koreografian pilkalle. Nevan rannalla, Grishkan Polystrovon palatsissa, jota pietarilaiset kutsuivat kapakaksi, tapahtumat virtasivat, ja aika.
Grishkan avioliitto oli kuin hunajaa ja mehiläisen pisto. Nainen, Ljubov Ivanovna tipahti tapahtumien näyttämölle värikäs menneisyys laahuksenaan. Hän herätti Grishkan uuteen elämään ja sai tämän lähiseurapiirin kiristelemään hampaitaan. "Hempukka, jo edellisen tsaarin vuodetta lämmittänyt seikkailijatar", kuiskittiin. Mutta häät vietettiin ja häämatkalle lähdettiin Eurooppaan. Mukana matkasi suuri seurue, ja lisää takertui matkan varrelta.
Pariisissa kemuihin liityi myös Alexander Dumas.
Voi miten mainiosti suuri kirjailija viihtyi Grishkan asumassa hotellissa, jossa ei ollut käytössä vain huoneisto, vaan kokonainen kerros. Dumas nimitti eräässä teoksessaan Grishkan seuruetta "karavaaniksi", ja yhtyi siihen itsekin, matkaten näin Venäjälle Grishkan vieraaksi. "Hän on kuin Monte Criston kreivi", Dumas kirjoitti, ja hän kirjoitti myös siitä, millaiset kekäleet olivat Ljubov Ivanovnan silmät ja millainen oli niiden tehtävä.
Grishka kustansi kirjallisuuslehteä. Minä näen sen kirjaksi sidotun sarjan selät siistinä rivinä Helsingin Slaavilaisessa kirjastossa, mutta tuon kustannustoiminnan vaiheet olivat yhtä sekavaa vyyhtiä.
Mutta yhtä kaikki, sekavuudetkin, loppuvat aikanaan.
Tuli kevät, jäät sulivat ja Grishkan elämä päättyi. Hän kuoli 38 vuotiaana, ja vuosikymmeniä myöhemmin, Stalinin aikana, hänen hautansa tuhottiin, kuten koko suvun kirjasto, arkistot, muisto.
Helsingissä, Aleksanterinkadun ja Mariankadun kulmauksessa on ritarien huone. Eräässä vaakunassa sydän, leijona ja muuta sekalaista tavaraa. Grishkan ritariuden symboli komeassa salissa. Sammuneen suvun kummallinen koristus ja pölypesä. Mutta ulkona, aivan vieressä, Aleksanterin ja Marian nimet samassa tolpassa, kertovat jotakin, joka on jäänyt virallisen tarinan ulkopuolelle.
Sukuja, ainetta ja aineetonta. Polku on maassa, mutta se voi viedä kauemmas.
Idiootin prototyyppi, Grishka. Mustavalkoinen työnjako, Fedor Mihailovits, hermopää Rogozin, löysi haaveellisen ystävän, toisen puoliskonsa, erikoisesta aikalaisestaan.
Suurkirjailijan romaani ja siihen liittyvä tutkimus on kuitenkin tarkasti vartioitu umpio. Miksi avata, kun säilyy vaivaa tuottamatta ja vartijat saavat enemmän kuin heidän ansionsa on. Avaaminen tarkoittaa happea ja sen vaikutusta.
Mutta prototyypit sikseen, niihin ei saa juuttua liikaa. Täytyy ymmärtää kokonaisuus, olla nostamatta kaapin päälle enää yhtään kalloa, jolta kysellä, ollaanko me vai ollaanko olematta.
"Näkymättömiä kuvia olemattomista asioista" kertoo Grishkan heräämisestä meidän aikaamme.
|
|
